Kun maailmasta tuli hybridi

Silmiin sattui Kirsi Pihan kirjoitus Wendy Smithin ja Marianne Lewisin tuoreesta kirjasta Both/And Thinking. Perusteemaksi nousevat paradoksit, jotka voisi kuvata monenlaisten ja usein ristiriitaisten totuuksien todellisuudeksi. Johdonmukaisuuden sijaan on tarkasteltava epäjohdonmukaisuutta, ja siksi vastaus on usein hybridi.

Tällainen ajattelu näyttäytyy hyödylliseltä suomalaisen koulutuksen arvioinnissa ja kehittämisessä. Yhteiskuntamme monimuotoistuminen ja teknologisen kehityksen mahdollistama työn ja tuotannon tekemisen vallankumous haastavat monella tapaa vanhoja totuuksia.

Karvin vuosien 2018 – 2022 arviointineuvosto joutui muiden tapaan miettimään toimintansa organisoimista koronan iskiessä. Lähityöskentely muuntui ensin etätyöksi ja vakiintui sitten hybridimalliksi. Paluuta vanhaan ei ole, ja jokainen toimija joutuu määrittelemään oman hybridinsä. Keskeinen tulevaisuuden kehittävän arvioinnin kysymys onkin, miten koulutusorganisaatiot ja koulutus tässä maailmassa onnistuvat? Milloin ja kenelle on tarjolla lähiopetusta ja etäopetusta, onko hybridi aina tarjolla ja mikä on toiminnan pedagogiikka?

Pandemian opetuksiin kuului tarve pikaiseen reagointiin. Karvi pystyi nopeasti tuottamaan tietoa rajoitusten ja etäopetuksen vaikutuksista yhteiskunnallisten ratkaisujen taustaksi. Keskeiseksi viestiksi nousi ääripäiden eriytyminen. Osalle oppijoista etätyöskentely sopi hyvin, mutta monien kohdalla kasvoi syrjäytymisen riski. Tässäkin todentui monien näkökulmien tarve ratkaisujen pohjaksi.

Tarve nopean syklin tiedon tuottamiseen jäi yhdeksi opiksi. Tämä korostuu ripeää päätöksentekoa tai suunnan hakemista vaativissa kriiseissä, joita on viime vuosina riittänyt. Voi myös olla, että monimuotoistuva ja digitalisoitunut yhteiskunta on aiempaa hektisempi. Karvin toiminnan uudeksi arvoksi nostettu rohkeus tuki itsenäisen asiantuntijayhteisön osallistumista julkiseen keskusteluun. Tässäkin törmäämme paradoksiin: samaan aikaan on pystyttävä sekä tekemään pitkäjänteistä koulutusjärjestelmän arviointia että osallistumaan myös argumentoivaan päivän debattiin.

Tiedolla johtaminen on yleisesti hyväksytty lähtökohta päätöksentekoon ja koulutusjärjestelmän kehittämiseen. Jonkinlainen vastareaktio on ollut vaihtoehtoisten faktojen maailma ja omiin todellisuuskupliin eristäytyminen. Iso kysymys on, miten pystymme koulutuksessa tukemaan todennettuun tietoon pohjaavaa maailmankuvaa ja samalla selittämään ristiriitaisia uskomusten maailmoja? Asiantuntijat ja Karvin kaltaiset asiantuntijayhteisöt joutuvat pohtimaan entistä enemmän tiedon vaikuttavuutta ja eri keskustelujen yleisöjä ja niissä käytettyä kieltä.

Julkisessa taloudessa on edessä valintoja, joiden tueksi tarvitaan Karvin tuottamaa tietoa ja yhä enemmän synteesejä koko koulutusjärjestelmän tehokuudesta, toimivuudesta ja keskinäisriippuvuudesta. Oma tuntumani on, että koulutuksen reformien heikko kohta on ollut kokonaisvaikutusten arvioinnin ohuus ja halu sovittaa tieto liian suoraviivaisesti omaan agendaan. Tiedolla johtamisen paradoksissa tieto, arvot ja resurssien rajallisuus sekoittuvat. Aito keskustelu on näiden elementtien punnitsemista.

Väestön ikääntyminen on luonut tilanteen, jossa yhteiskunta tarvitsee entistä enemmän kansalaisia muulta maailmasta. Eri taustoista tulevien ihmisten sijoittuminen yhteiskuntaan aiheuttaa myös haasteita. Karvin havaintojenkin perusteella koulutusjärjestelmämme ei riittävästi tunnista ulkomaalaistaustaisten, erityisesti maahanmuuttajataustaisten ja maahanmuuttajien tarpeita.

Suomen tarina on koulutuksen kehittämisen ja koulutukseen osallistamisen tarina. Tarina jatkuu muuttuvassa maailmassa, jossa on myös merkkejä katkoksesta. Laskevat Pisa-tulokset, hyvinvoinnin haasteet, korkeakoulutettujen osuuden pieneneminen ja maahanmuuttajataustaisten osallistaminen haastavat koulutuspolitiikkaa. Kantava voima on kuitenkin yhteinen ymmärrys koulutuksen keskeisestä merkityksestä hyvinvoinnin ja elämisen laadun mahdollistajana.