Mitä humanisti voi tehdä, kun konferenssit on peruttu koronaviruksen takia?

apulaisprofessori Mikko Tolonen, Helsingin yliopisto

Ajat ovat arvaamattomat. Tällä hetkellä minun pitäisi olla matkalla kohti Kroatiaa ja Euroopan komission konferenssia, mutta lentokoneen sijaan istun työhuoneella naputtelemassa tätä blogia digitaalisuudesta ja humanistisesta koulutuksesta. Hämärän peitossa on se, muistetaanko vuosi 2020 akateemisessa maailmassa koronaviruksen takia peruutettujen tapahtumien takia vai odottaako nurkan takana vielä tuntemattomia ketjun lenkkejä, jotka entisestään muokkaavat muistijälkiä. Vuosihan on vasta alussa.

Yllättävää tässä järjestämättä jääneiden konferenssien sumassa on, että harva tapahtuma muuttuu virtuaaliseksi sen peruuttamisen sijaan. Teknologia etäkonferenssien järjestämiseen on olemassa ja käden ulottuvilla, mutta kulttuuri ja ehkäpä myös uskallus niiden järjestämiseen puuttuvat. Toki konferensseihin, kuten usein myös opetukseen, tärkeimpänä elementtinä kuuluu kasvokkain kohtaaminen. Kahvitauot ovat aika, jolloin pysyvät uudet kontaktit syntyvät. Tästä huolimatta tiedonjakaminen esitysten muodossa ja niistä keskusteleminen sekä debatoiminen olisi mahdollista myös virtuaalisesti.

Myös yhteyden opiskelijaan voi saada etänä. Harvat yhteisöt tätä yrittävät, koska näin ei olla aikaisemminkaan tehty. Pakko voi pitkällä tähtäimellä olla kuitenkin myös ystävä. Pelkästään virtuaalisten konferenssien suunnittelu ja parhaiden käytäntöjen etsiminen veisivät erilaisia akateemista yhteisöjä eteenpäin. Sama pätee myös etäopetuksen suunnitteluun.

Virtuaalisuutta myös humanistiselle alalle?

Virtuaalisuuden välttely näkyy monimuoto-opetuksen vähäisyytenä humanistisilla aloilla, joilla voitaisiin yhdistellä opetuksen erilaisia alustoja, perinteisiä elementtejä, etäopetusta ja inhimillistä kanssakäymistä. Monimuoto-opetus ei onnistu, jos taustalla on vanhanaikainen ajatus etäopetuksesta videona, jolla opettaja kertoo, miten asiat ovat. Monimuoto-opetuksessa pitäisi pystyä siirtämään opiskelijalähtöinen oppiminen verkkoon ja oikeille alustoille.

Helpommin sanottu kuin tehty. Tämä vaatii perinpohjaista suunnittelua ja erilaisten käytäntöjen kehittämistä. Tällaisen kurssin suunnittelu vie lähiopetukseen verrattuna huomattavasti enemmän aikaa. Lisäksi se, mikä toimii esimerkiksi lääketieteessä, ei välttämättä sovellu humanistiselle alalle. Matka on siis pitkä, mutta joskus sitä on pakko myös alkaa taittaa.

Digitaalisuus humanistisen alan arvioinnissa

Digitaalisuus oli yksi keskeisistä teemoista kirjoittaessamme vuonna 2019 humanistisen alan korkeakoulutuksen arviointiraporttia, kun koronaviruksesta ei oltu vielä kuultu mitään. Monimuoto-opetuksen vajaakäynnin lisäksi erilaiset kattavat materiaalit paljastivat myös monia muita puutteita digitaalisuuden siirtämisessä humanistiseen tutkimukseen ja opetukseen. Erilaisten toimijoiden haastattelujen sekä kyselymateriaalin perusteella selvisi, että humanistisella alalla vallitsee suoranainen kuilu digitaalisuuteen liittyvien tavoitteiden ja käytäntöjen välillä.

Digitaalisuuden kokonaisvaltainen haltuunotto on korkeakouluissa myös suuri henkilöstökoulutuksellinen haaste. Digitalisaatio ei pidä sisällään ainoastaan käytännön digitaalisten laitteiden sekä ohjelmien käyttöä, vaan myös syvällisemmän digitaalisen kulttuurin ymmärtämisen sekä tutkimuksen uudistamisen digitaalisten menetelmien avulla. Tällä hetkellä opiskelijoiden tietotekniset taidot karttuvat suureksi osaksi muualla kuin osana humanistista tutkintoa.

Kohdennettua rahoitusta ja yhteistyötä tilanteen korjaamiseksi

Humanistisen alojen rahoitus on niukkaa, ja tähän suhteutettuna yliopisto-opetukselle asetetut vaatimukset ovat usein kohtuuttomia. Tämä aiheuttaa yliopistomaailmassa kroonista kyynisyyttä ja jopa luovuttamista. Silti digitaalisten taitojen ja niiden hyödyntämisen tulisi olla nykyistä selkeämpi osa humanististen alojen tutkintoja.

Liikkeelle voidaan lähteä kuitenkin siitä, mikä on se helpoin reitti. Hyvän, realistisen suunnitelman avulla voitaisiin kerätä yhteen humanistisen alan koulutukseen liittyvät suuremmat kokonaisuudet, kuten historia, kielet ja kulttuurintutkimus. Projektille hankittaisiin riittävä rahoitus, jonka tarpeellisuuden sen myöntävät tahot varmasti myös ymmärtävät, sekä muodostettaisiin selkeä alan sisäinen keskusteluyhteys. Konkreettiset tavoitteet määriteltäisiin ja kartoitettaisiin kansallisen yhteistyön avulla parhaat digitaaliseen opetukseen liittyvät käytänteet, jotka voitaisiin omaksua askel kerrallaan käytäntöön eri puolella Suomea. Yhteinen digitaalinen tulevaisuus humanistisilla aloilla syntyisikin perinteisen kansallisen yhteistyön reittiä pitkin.