Onko korona kansainvälistymisen loppu?

– Ounastelija –

Koko kuusitoistavuotisen korkeakoulujen arviointiurani ajan kansainvälisyys tai kansainvälistyminen on ollut yksi keskeisimmistä tavoitteista. Olemme rakentaneet yhteistä eurooppalaista koulutusaluetta tavoitteena saada ihmiset sujuvasti liikkumaan rajojen yli siten, että heidän koulutuksensa ja osaamisensa tunnistetaan sekä tunnustetaan vaivattomasti muissa yhteisen koulutusalueen maissa ja sen ulkopuolella. Samalla olemme osaltamme yrittäneet huolehtia siitä, että pieni Suomikin saisi osansa siirtyilevästä työvoimasta ja osaamispotentiaalista houkuttelevien kansainvälisten korkeakoulujen avulla.

Arviointikriteereihimme on aina sisältynyt kansainvälisyys, joko omana arviointikohteenaan tai läpileikkaavana teemana. Yhteisenä eurooppalaisena visiona on ollut menestyvä ”vanha manner”, joka pärjää osaamiskilpailussa Amerikan ja väestöpohjaltaan ylivoimaisen Aasian kanssa. Kansainvälisyys ja menestys ovat olleet miltei synonyymejä.

Käytännön työnä kansainvälistyminen on tarkoittanut jatkuvaa matkustelua yhteisen eurooppalaisen koulutusalueen maissa ja sen ulkopuolella erilaisissa tapahtumissa. Euroopan unioni on rahoittanut matkustelua avokätisesti. Kaikkiin hankkeisiin liittyi matkustusbudjetit. Toimintaa ohjannut logiikka korosti kasvokkain tapaamista ja sitä, että eri maiden vastaavissa tehtävissä toimivat henkilöt tutustuivat toisiinsa. Näin myös tapahtui. Minä tutustuin Fionaan, Achimiin, Josepiin, Kariniin, Rafaeliin, Heliin, Raduun, Toveen, Padraigiin, Brunoon, Catyyn jne. henkilökohtaisesti.

Euroopan komissio ulotti vaikutusvaltaansa myös naapuruuspolitiikan maihin rahoittamalla korkeakoulutuksen kehityshankkeita Euroopan unionin ulkorajoilla. Taas matkustettiin runsaasti, nyt Kaukasukselle ja Balkanille. Armenian, Azerbaidzhanin ja Moldovan kollegat tulivat tutuiksi: Ruben, Tatevik, Hasmik, Fenja, Ani, Tofig, Vusala, Emin, Ilham, Tarlan, Ragif, Anar, Andrei, Elena, Dumitru, Veronica, Sergiu jne.

Maaliskuussa matkustelu loppui. Kaksi rinnakkaista passiani vanheni ja hankin tilalle yhden uuden. Sille ei ole ollut lainkaan käyttöä eikä ole näköpiirissäkään. Purin eteisen nurkassa puoliksi pakattuna odottavan lentolaukkuni. Sujuvan matkustamisen osaamiseni käy hyödyttömäksi: enää ei tarvitse selviytyä viikkoa käsimatkatavaroilla.

Joutaako kansainvälistyminen kuvaamassani muodossa historiaan?  Olimmeko me viimeinen lentokoneella edes takaisin sukkuloiva sukupolvi? Kysytäänkö meiltä joskus, että kuinka te pystyitte, saitte, kehtasitte, osasitte vai viitsitte? Koronakriisin myötä lentojen saatavuus on ainakin tilapäisesti heikentynyt. Valtiovalta rajoittaa matkustamista voimakkaasti. Ihmiset eivät myöskään halua matkustaa. Tartuntariskit ja vaihtelevat karanteenimääräykset saavat kotimaassa pysymisen tuntumaan houkuttelevalta. Matkustamisen vähentämistä puoltaa myös ekologinen ajattelu.

Kuinka kauan matkustamisen rajoitusten täytyy kestää, että kansainvälisyys menettää keskeisen asemansa korkeakoulutuksen tavoitteena? Jos ihmiset eivät enää mene opiskelemaan tai työskentelemään tai muuta ulkomaille, niin onko kansainvälistyminen edelleen arvo sinänsä? Muuttuvatko vain kansainvälisyyden tavat, vai tuleeko niiden tilalle jotakin muuta?